Luoti kotiin kirjeessä ja päätykatsomon täydeltä ”Sieg Heilia” – Rasismin historiaa brittifutiksessa

Ei ole mitenkään tavatonta, että eurofutiksessa tehdään äänekkäitä ”apinahuutoja”, heitellään banaaneita kentälle tai huudellaan katsomosta tyylittömiä rasistisia pilkkahuutoja. UEFA ja kansalliset lajiliitot pyrkivät suitsimaan rasismia parhaansa mukaan, mutta kaukana ollaan luultavasti vielä siitä päivästä, kun ihonväri on kentillä täysin merkityksetön seikka ja tumma- ja vaaleaihoiset ovat täysin samalla viivalla.

Eteenpäin on toki menty. Tummaihoiset pelaajat ovat arkipäivää Euroopan kärkeä edustavissa maa- ja seurajoukkueissa, tasavertaisia joukkueen jäseniä. Aina näin ei ole ollut. Tienraivaajien osa oli tälläkin saralla se kaikkein kovin, ja näiden kertomuksiin palaa äskettäin julkaistu brittifutiksen rasismia käsittelevä Leroy Roseniorin omaelämäkerta ”It’s Only Banter” (”Sehän on vain pilaa”).

80- ja 90-luvuilla pelannut Leroy Rosenior kertoo kirjassa siitä, kuinka rankkaa oli olla tummaihoinen jalkapalloilija, ja vieläpä yksi ensimmäisistä. Nykyään 52-vuotias Rosenior on yksi harvoista tummaihoisista valmentajista Englannissa. Hän on myös yksi rasisminvastaisten kampanjoiden aktiivisimpia vaikuttajia.

5 000 natsihuutojen huutajaa sai veren seisahtamaan

Yksi Roseniorin karuimmista muistoista on vieraspeli Leedsissä vuonna 1984, kun mies itse pelasi Fulhamissa.

– Saimme sivurajaheiton aivan fanaattisen päätykatsomon edessä. Paul Parker ja minä suunnittelimme nopeaa hyökkäystä, mutta kulmalipulla ajatus karkasi mielistämme, sillä vastassamme oli tuhansia faneja viha silmissään. He aikoivat saattaa tolaltaan kaksi nuorta mustaa jalkapalloilijaa, jotka olivat kehdanneet tulla heidän kaupunkiinsa pelaamaan, Rosenior kirjoittaa.

– Yleensä kuulimme ”apinachantteja”, joihin kaikki mustat pelaajat saivat siihen aikaan tottua. Oli chantteja neekereiden ampumisesta ja banaanit lentelivät kentälle. Itse asiassa paikalliset vihanneskauppiaat ovat mustille futaajille omaisuuden velkaa. Mutta se, mitä tapahtui, oli kuitenkin jotain ihan muuta.

– Paulia ja minua odotti yli 5 000 Leeds-fania, joiden oikea käsi oli kohotettuna kohti taivasta ja jotka huusivat ”Sieg Heil”, aivan kuin he ei olisivatkaan olleet kakkosliigan pelissä sateisessa Yorkshiressa vaan 1930-luvun Nürnbergin marssilla. Paul ja minä katsoimme toisiamme epäuskoisina. Olimme tottuneet tavallisiin chantteihin ihonväristämme, mutta tämä oli jotain poliittisempaa.

– Siinä Elland Roadin kulmassa viha oli ihmisten silmissä ja sydämissä. Se vain todisti, kuinka syvälle kansallispelimme sisälle äärioikeisto oli upottanut likaiset kyntensä.

Rosenior kiittää samaan hengenvetoon sitä, että hän pelasi tuohon aikaan Fulhamissa, joka oli kuin rasismilta vapaa keidas. Hänen kävi sääliksi Chelseassa pelannutta Paul Canovillea, joka joutui kuulemaan vastaavanlaisia herjauksia joukkueensa omilta kannattajilta.

Kenties karuinta oli, että noinkaan avoimesta rasismista ei voitu puhua edes pukukopissa, sillä siitä keskusteleminen ei kuulunut jalkapalloon.

– Kukaan ei halunnut näyttäytyä uhrina. Jos olisimme menneet managerin pakeille tai puhuneet edes pelikaverien kanssa, meitä olisi pidetty riitapukareina tai jonakuna, joka ei keskity joukkueeseen. ”Sehän oli vain pilaa”.

Tappouhkauksia Millwallin faneilta

Pelon vallassa uransa aikana eli myös Tony Finnigan, joka pelasi 80-luvulla muun muassa Crystal Palacessa. Finnigan kertoo siitä, kuinka hän meni usein treenien jälkeen pelikaverinsa Andy Grayn kanssa snooker-klubille Lontoon Brixtoniin.

– Emme tajunneet, että kaikki siellä kannattivat Millwallia. Kerran, viikko ennen peliä The Denillä (Millwallin kotistadionilla) Andy ja minä saimme kirjeen treenikentälle. Avasimme sen, ja siinä luki: ”Jos astutte kentälle lauantaina, te molemmat kuolette. Yhytämme teidät Brixtonissa ja kuolette”. Valmentajat nauroivat kuin pikkulapset, sillä heistä se oli pilaa. Meille se oli tappouhkaus, hitto soikoon!

– Pelipäivänä minä ja Andy pakkasimme isot keittiöveitset pelikasseihimme, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Olimme varautuneet väijytykseen, Finnigan muistelee.

Tummaihoisten pelaajien kuulemat loukkaukset niputettiin yleisesti samaan kastiin punapäiden tai vähän pullukampien pelaajien saamien pilkkahuutojen kanssa. West Bromwichissa ja Coventryssa maaleja mättänyt Cyrille Regis on kuitenkin toista mieltä.

– Ihonväriin perustuvalla syrjinnällä on historiallista kaikua, sillä vuosisatojen ajan ihmiset ovat oikeuttaneet ylemmyytensä muihin nähden sen nojalla. Orjakauppa perustui niihin ennakkoluuloihin, joten väite siitä, että punapäät ja ylipainoiset saivat samalla mitalla, ei pidä paikkaansa, Regis toteaa.

– Henrik VIII! Englannilla on ollut kerran punapäinen ja ylipainoinen kuningas. Jutellaan sitten, kun Englannissa on musta kuningas.

Pikkupoika sylkäisi, ja aikuiset vain innostuivat

Leroy Rosenior kertoo kirjassaan myös kokemuksestaan vieraspelissä Portsmouthissa.

– Olimme poistumassa kentältä, kun näin aidan takana korkeintaan 10-vuotiaan pojan. Hän oli luultavasti isänsä seurassa. Kun olin lähempänä, poika sylkäsi minua päin peittäen punaisen Fulhamin vieraspaitani räkään. En voinut uskoa näkemääni. Menin sanattomaksi, ja sitten pojan aikuinen seuralainen alkoi nauraa. Kohta kokonainen joukko aikuisia nauroi, koska lapsi oli sylkäissyt toista aikuista päin.

Joukkuekaveri John Reeves säntäsi Roseniorin tueksi ja antoi paikallaolijoiden kuulla kunniansa. Pukukopissa Roseniorkin kuitenkin sai sanoja ulos suustaan ja sähähti Reevesille:

– Entä viime viikolla, John? Kun minua haukuttiin mustaksi paskiaiseksi? Mikset kysynyt silloin, olenko kunnossa? Entä silloin, kun banaaneja heitettiin tai katsomosta tehtiin natsitervehdyksiä? Mikset tukenut minua silloin?

Roseniorin mielestä pelikaveri reagoi, koska tapaus sattui suoraan hänen silmiensä alla ja vain muutamien fanien läsnäollessa. Jokaviikkoiselle toiminnalle isoilla stadioneilla kohauteltiin vain olkapäitä.

– Poissa silmistä, poissa mielestä. Eikä se koskenut vain stadioneja. Karenilla ja minulla oli nyt Liam, ja kun kävelimme Lontoon väitetyillä monikulttuurisilla kaduilla, jotkut ihmiset – niin mustat kuin valkoisetkin – vaihtoivat kadun puolta, jottei heidän tarvinnut nähdä mustaa miestä, tämän valkoista vaimoa ja heidän ruskeaa lastaan, Rosenior kuvailee.

Maajoukkuedebytanttia kannustettiin kotiin lähetetyllä luodilla

Vuonna 1978 Viv Andersonista tuli ensimmäinen tummaihoinen pelaaja Englannin A-maajoukkueessa. Pian perässä seurasi Laurie Cunningham ja vuonna 1982 kolmantena Cyrille Regis. Regiskin sai silti tuta rasistisen vihan, sillä ennen maajoukkuedebyyttiään hän sai postissa kotiinsa luodin ja kirjeen, jossa luki: ”Saat tällaisen polveesi, jos astut meidän Wembleyn nurmellemme.”

– Pelaamalla Englannin väreissä Cyrille haastoi kaiken sen vihan ja auttoi muuttamaan maailmaa. Kuten hän itse totesi: ”Me inspiroimme toista ja kolmatta sukupolvea. Me varhaiset pelaajat olimme vain jäävuoren huippu. Siksi meistä puhutaan ja kirjoitetaan yhä. Minun mielessäni rasismin pysäytti se, että yhä useampiin joukkueisiin tuli mustia pelaajia. Kun omassa joukkueessa on musta pelaaja, on vaikeampaa pilkata rasistisesti vastustajan mustia pelaajia.”

Loppukaneettina Rosenior kertoo, kuinka vääriä olivat ne neuvot, joiden mukaan rasististen loukkausten pitäisi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

– Kuulin sitä usein pelivuosieni aikana. Mutta jos niin tekee, ongelma ei poistu. Jos sellaisen vihan jättää huomiotta, se vain ruokkii sitä ja ongelma pahenee. Viha pitää haastaa. Se poika Portsmouthissa ei sylkenyt valkoisten pelaajien päälle, eikä hän syntynyt uskoen, että mustien pelaajien päälle sopii sylkeä. Se poika oli opetettu vihaamaan, aivan kuten sekin kaveri, joka lähetti Cyrille Regisille luodin, Rosenior alleviivaa.

Kuten hyvin tiedetään, on Englannin maajoukkueeseen nykyään varsin vaivatonta tulla tummaihoisenakin. Seuroissa ja joukkueiden sisällä ei rasismia oletettavasti esiinny likimainkaan samaan tapaan kuin menneinä vuosikymmeninä. Katsomokäyttäytyminen laahaa kuitenkin yhä jälkijunassa.

Sisarsivustomme laliiga.com kertoi äskettäin, kuinka Málagan kamerunilaismaalivahti Carlos Kameni on kohdannut rasismia Espanjassa. Viime viikko osoitti myös, kuinka moni Englannin kannattaja pitää natsitervehdyksiä yhä jalkapallokatsomoihin sopivana käytöksenä.

Jutun lähde: The Guardian