Näkökulma: Englantilainen jalkapallo kulkee kohti tuhoaan, jos se ei osaa vastata yhteen kysymykseen

Lokakuun piti olla alku uudelle normaalille Englannissa. Suunnitelmat katsomoiden avaamisesta olivat edenneet jo pitkälle ja paluu arkeen lähestyi.

Kuukautta myöhemmin Britannia on kuitenkin pahasti pandemian toisen aallon kynsissä ja sekä yritysten toimintaa että ihmisten liikkuvuutta rajoittavat säädökset ovat palanneet osaksi jokapäiväistä elämää.

Tällä hetkellä näyttää, että jalkapalloseuroilla on edessään kokonainen kausi ilman yleisötuloja. Siksi englantilaisen jalkapallon suurin ongelma ei ole se, saadaanko kausi pelattua, vaan se, ovatko kaikki seurat vielä olemassa kauden päätyttyä.

Pandemian puhkaisema kupla kytenyt vuosia

Vaikka valioliigaseurat ovat taloudellisessa vastatuulessa, on Valioliiga ennen kaikkea TV-sarja. Niin kauan, kun otteluita televisioidaan, seurat pärjäävät. Alempien sarjaportaiden seurat sen sijaan nojaavat huomattavasti enemmän ottelutuloihin, minkä vuoksi vallitseva tilanne on niille katastrofaalinen.

Kaikkiaan Englannin Jalkapalloliigan (Mestaruussarja, Ykkösliiga sekä Kakkosliiga) seurat ovat menettämässä yli 200 miljoonaa puntaa, jos koko kausi pelataan tyhjille katsomoille. Monelle se voi tarkoittaa jopa olemassaolon päättymistä.

Jo toukokuussa mm. Britannian parlamentin jäsenen Damian Collinsin ja entisen huippupelaajan Robbie Savagen edustama ryhmittymä vaati hallitusta seurojen avuksi. Syyskuun lopussa ryhmittymän edustaja vaati uudestaan seuroille kompensaatiota menetetyistä lipputuloista ja varoitti, että yli 100 vuotta olemassa ollut Jalkapalloliiga saattaa romahtaa, jos sitä ei auteta.

Lokakuun alussa hallitus myönsi tukipaketin vielä suuremmassa pulassa oleville Kansallisen sarjan, eli viidennen ja kuudennen sarjaportaan, seuroille, jotta nämä saivat kautensa käynnistettyä. Kymmenen miljoonan punnan tukirahoitus kattaa kuitenkin kulut vain joulukuun loppuun asti, jonka jälkeen ollaan taas samassa tilanteessa.

Isossa kuvassa hallitus on haluton auttamaan seuroja, jotka ovat itse ajaneet taloutensa näin heikkoon tilaan. Koronapandemia on ainoastaan puhkaissut Englannissa kuplan, joka on kytenyt pinnan alla jo vuosia.

Maksuvaikeuksia jo marraskuun aikana?

Jalkapalloseurojen taloudelliset ongelmat eivät ole vain pandemian luoma ilmiö. Vuosi sitten 125 vuotta Englannin eri ammattilaissarjoissa pelanneelle Bury FC:lle langetettiin kilpailukielto noin kymmenen miljoonan punnan maksamattomien velkojen vuoksi. Bolton välttyi samalta kohtalolta vain, koska seuran uusi omistajaryhmä oli valmis ottamaan seuran velat hoitaakseen.

Esimerkkejä löytyy Valioliigaa alemmilta sarjaportailta vaikka kuinka paljon. Seurat ovat jo pitkään eläneet taloudellisesti veitsen terällä, ja pandemia on paljastanut karun tilanteen kaikille.

Englannin sarjajärjestelmää kuvataan pyramidina: koska sen pohja on niin laaja, voi sen huippu nousta niin korkealle. Todellisuudessa pyramidi on kuitenkin huojunut jo pitkään, sillä se keikkuu ylösalaisin. Juuri ja juuri toimeentulevat alasarjojen seurat kannattelevat satojen miljoonien liikevaihtoa tekeviä valioliigaseuroja ilman osuuttaan rikkauksista.

Ja juuri Valioliigassa liikkuvat rahasummat ovat se insentiivi, joka saa alempien sarjaportaiden seurat pelaamaan taloudellista rulettia ne saavuttaakseen. Suurimmalla osalla seuroista pallo ei kuitenkaan pompi oikealle värille.

Nousu pyramidin pohjalta sen huipulle on lähinnä satu, jota jalkapallo kertoo itselleen, jotta sen pyörät pysyisivät pyörimässä. Todellisuus on karumpi, ja koronapandemia on näyttänyt, mitä uhkapelaajille käy, kun ne eivät enää pysty viimeistä pikavippiään maksamaan.

Englantilaisen jalkapallopyramidin pohjakerrokset ovat vielä hengissä, mutta jo hengityskoneeseen kytkettyinä. Kuten Peterborough Unitedin puheenjohtaja Darragh MacAnthony totesi, moni seura voi jo marraskuun loppuun mennessä olla kykenemätön maksamaan työntekijöilleen palkkaa.

Mutta miksi itsensä näin huonoon jamaan ajaneet seurat ylipäätään ansaitsisivat ulkopuolista apua?

Työnantaja, kulttuurinen toimija ja yhteisön sydän

Jalkapallon asema kulttuurisena instituutiona on suurempi Englannissa kuin missään muualla. Ammattilaissarjoja on enemmän kuin yhdessäkään toisessa maassa ja maan ykkösdivisioona on koko Euroopan kuudenneksi katsotuin sarja. Mutta vaikka Valioliiga – ja tietyin varauksin Mestaruussarja – ovat taloudellisesti omassa kastissaan, ovat juuri alemmat sarjatasot kulttuurillisesti elintärkeitä englantilaiselle jalkapallolle.

Ne luovat tuhansia työpaikkoja ja nitovat ympäröiviä yhteisöjään yhteen. Ne myös kylvävät siemenet sille jalkapallokulttuurin puulle, josta huippuseurat hedelmänsä poimivat. Moni pieni seura on Englannissa tärkeä instituutio omalle kaupunkiyhteisölleen, ja myös sitä kautta monen tulevan pelaajan tai kannattajan ensikosketus jalkapalloon.

Moni seura ei ole vain jalkapalloseura, vaan paikallisen yhteisön sydän, joka tarjoaa ihmisille huomattavasti jalkapalloa enemmän. Siksi Buryn kaltaisten seurojen vaikeudet ovat nostattaneet Englannissa suuren kohun. Monelle alasarjaseuran kannattajalle kyse ei ole bisneksestä, vaan ikivanhoista sosiaalisista ja kulttuurisista toimijoista.

On arvioitu, että urheilusektorilta saattaa Englannissa kadota jopa 300 000 työpaikkaa, jos ruohonjuuritason toimintaa ei auteta pandemian yli. Hallituksen viivyttely tukipäätöksen suhteen herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mikä jalkapallon asema Englannissa lopulta on.

Se, nähdäänkö jalkapallo aidosti arvokkaana kulttuurin alasektorina, vai jo muun kulttuurin yli kasvaneena kaupallisena alana, määrittää pitkälti sen, kenen tehtävä alasarjaseurojen tukeminen on. Tällä hetkellä jalkapallo ei edes itse osaa vastata siihen, kuka sen auttamisesta on vastuussa.

Kenellä on vastuu seurojen auttamisesta?

Hallituksen suunnalta viesti on ollut selkeä. Britannian kulttuuriministeri Oliver Dowden vaati jalkapalloa selvittämään omat sotkunsa, ja täsmensi, että Britannian hallitus odottaa Valioliigan tukevan alempien sarjaportaiden seuroja.

Maan urheiluministeri Nigel Huddleston komppasi Dowdenia.

– Valioliiga tunnistaa vastuunsa. He ovat pyramidin huipulla ja on täysin oikeudenmukaista, että ne, joilla on leveimmät hartiat, kannattelevat muita, sanoi Huddleston BBC:n haastattelussa.

Kommentti on jokseenkin erikoinen, kun huomioidaan, kuinka paljon rahaa hallitus on muiden alojen tukemiseen myöntänyt.

Esimerkiksi kemian alan yritys BASF sai valtiolta miljardin punnan lainan pandemian aiheuttamista talousvaikeuksista selvitäkseen. Muotitalo Chanel, lentoyhtiö Easyjet ja energia-alalla toimiva Baker Hughes saivat kukin lainaa 600 miljoonaa puntaa.

Kaiken kaikkiaan hätälainoja on koronan myötä annettu eri alojen yrityksille noin 18 miljardin punnan edestä. Jalkapalloyhteisö on kritisoinut lainoja moraalittomiksi, sillä viisi miljardia on myönnetty yrityksille, joilla on selviä kytköksiä veroparatiiseihin. Samalla Jalkapalloliiga, jonka kokonaislainatarve olisi 200 miljoonaa puntaa, on jätetty oman onnensa nojaan.

Hallituksen kommentit ovat ymmärrettävästi aiheuttaneet närää jalkapalloyhteisössä, sillä rahan puutteesta seurojen auttaminen ei jää kiinni. On kyseenalaistettu, miksi juuri jalkapallon tulisi nykytilanteessa löytää tukirahaa lajin sisältä, kun monella muulla alalla hallitus on tullut yritysten avuksi.

– Auttavatko tästä eteenpäin joka alalla ne, jotka selviävät, niitä, jotka eivät? Mielestäni sääntöjen pitäisi olla samat muillekin aloille kuin ne ovat jalkapallolle, kommentoi Burnleyn manageri Sean Dyche.

Brightonin toimitusjohtaja Paul Barber puolestaan kyseenalaisti vaatimusten kestävyyden huomauttamalla, että valioliigaseuratkin taistelevat pandemian luomien talousvaikeuksien kanssa.

– Meidän ei anneta pyörittää omaa bisnestämme, jotta voisimme tehdä tuloja, me tuemme hallitusta välittääksemme heidän viestiään ja lisäksi meidän pitäisi vielä tukea muita yrityksiä – se ei oikein tunnu oikealta, sanoi Barber BBC:lle.

Arvioiden mukaan valioliigaseurat menettävät kollektiivisesti noin sata miljoonaa puntaa joka viikko, kun ottelut pelataan tyhjille stadioneille. Seurat eivät itse ole vastuussa siitä, että niiden stadionit pysyvät tyhjillään, mutta niiden on silti tultava toimeen tilanteen kanssa.

Samalla valioliigajoukkueet ovat kyseenalaistaneet sen, miksi niiden tulisi myöntää tukea seuroille, joiden lopullinen tavoite on viedä niiden sarjapaikka Valioliigassa. Tilanne on jokseenkin sama kuin jos Amazonilta vaadittaisiin taloudellista tukea pienille kivijalkakaupoille sen markkina-alueella.

Valioliigaseuroilla ei olekaan mitään taloudellista kannustinta auttaa pienempiään. Valioliigan TV-tuloista allokoidaan jo nyt kausittain viisi miljoonaa jokaiselle Mestaruussarjan seuralle, vajaa miljoona jokaiselle Ykkösliigan seuralle ja noin puoli miljoonaa jokaiselle Kakkosliigassa pelaavalle joukkueelle. Jo nämä summat menevät lopulta kohti yhtä tavoitetta: valioliigaseurojen suistamiseen valtaistuimeltaan.

Talousvaikeuksiin seurojen on kuitenkin vaikea vedota sen jälkeen, kun ne polttivat yli 1,2 miljardia puntaa pelaajahankintoihin lokakuussa päättyneen siirtoikkunan aikana. Rahaa niillä kyllä olisi alempien sarjaportaiden seurojen auttamiseen.

Voidaankin kysyä, kenellä lopulta on moraalinen velvoite pienten seurojen auttamiseen. Jalkapalloa ei voi pitää samanlaisena alana kuin kaikkia muita, ja loppukädessä myös pääsarjajalkapallo nojaa siihen kulttuuriin, jota alempien sarjaportaiden seurat ovat luomassa.

Esimerkiksi juuri Burnley ja Brighton ovat seuroja, jotka ovat viettäneet ison osan 2000-luvusta Valioliigaa alemmilla sarjaportailla. Vaikka seurojen edustajien kommenteissa on järkeä, ovat ne samalla osoitus siitä, kuinka omaa napaansa tuijottava elin Valioliigasta on tullut.

Kyseessä on ennemminkin poliittinen kuin taloudellinen ongelma. Summa, jonka pienemmät seurat tarvitsevat selvitäkseen, on sekä Valioliigalle että valtiolle mitätön. Mutta niin kauan, kun jalkapallo ei osaa alana vastata siihen, kenellä on poliittinen vastuu sen auttamisesta, tukea ei ole luvassa.

Yritys vai sosiaalisesti merkittävä yhteisö?

Jalkapallo ei ole ainoa pandemian kurittama ala, mutta se on yksi niistä, joihin taloudelliset vaikutukset osuvat pahiten. Silti Jalkapalloliigan tarvitsemasta tukipaketista väitellään edelleen, vaikka esimerkiksi taide- ja kulttuuriala sai jo heinäkuussa hallitukselta tarvitsemansa tukirahoituksen pandemiasta selvitäkseen.

Loppujen lopuksi kysymys on siitä, kuinka kapitalistisena alana jalkapallo halutaan nähdä. Puhtaasti kapitalistisen oppikirjan mukaan olisi oikein, että yli varojensa eläneet seurat ajautuvat konkurssiin. Samalla kenties luotaisiin pohja kestävämmälle ja tervehenkisemmälle liiketoiminnalle tulevaisuudessa.

Tässä tapauksessa päätös olisi loppukädessä Englannin jalkapalloliiton, jonka olisi määritettävä seurojen tuen tarve sen perusteella, kuinka taloudellisesti tärkeiksi se alempien sarjaportaiden seurat itselleen näkee.

Toisaalta jalkapalloa, etenkään sen puhtaimmassa muodossa – mitä alemmat sarjaportaat kieltämättä edustavat – ei yleensä haluta nähdä puhtaasti kaupallisena alana. Moni pitää jalkapalloa kulttuurin alalajina, joka on yhteiskunnallisesti niin tärkeä osa Englantia, ettei hallitus yksinkertaisesti voi antaa jalkapallopyramidin sortua.

Kaikkein eniten tähän uskovat seurat itse, jotka ovat keskittäneet voimavaransa tukirahoituksen vaatimiseen sen sijaan, että yrittäisivät itse löytää ratkaisua ongelmaan.

Vaihtoehtoja ja rahaa seurojen auttamiseksi kyllä olisi. Suurin ongelma tällä hetkellä on siinä, ettei kukaan tunnu tietävän, kuka jalkapallon elinvoimaisuudesta on vastuussa.

[readmore from=koronavirus]

Yhdessä yössä tätä rakenteellista ongelmaa ei ratkaista. Pienet seurat tarvitsevat tukirahoitusta, sillä muuten iso osa niistä ei välttämättä näe joulua. Pidemmässä juoksussa pandemian esiin nostamat ongelmat voivat kuitenkin toimia keskustelunavauksena sille, mikä jalkapallon rooli englantilaisessa yhteiskunnassa on.

Ovatko jalkapalloseurat yrityksiä, joiden on itse löydettävä keinot selvitäkseen, vai kulttuurillisesti tärkeitä instituutioita, joiden tukeminen loppukädessä on valtion vastuulla? Jos pelisäännöt olisivat selvät, olisi tilanteeseen voitu reagoida jo viime keväänä, eikä vasta nyt, kun katastrofi jo soittaa ovikelloa.

Toisaalta Britannian hallitus on jo ehtinyt tukea montaa muutakin kaupallisen alan yritystä, jotta nämä selviävät laskuistaan pandemian yli. Kenties suurempi kysymys siis onkin, miksi jalkapallo on ajautunut heittopussiksi, jota kukaan ei halua tukea?

Lähteet: Sky, The Athletic, BBC, Reuters, The Guardian, Tax Watch UK, Forbes, The New York Times