27.6.2016 on päivä, joka on piirtynyt monen englantilaisen jalkapallofanin mieleen. Wayne Rooney avasi MM-puolivälierän maalihanat vasta neljännellä minuutilla, mutta vain hetkeä myöhemmin Ragnar Sigurðsson toi Islannin tasoihin. Kymmenen minuutin kuluttua Viikingit olivat jo 2-1-johdossa.

Islannin johto-osuman jälkeen Englanti piti ottelun lankoja käsissään, muttei onnistunut sitomaan niitä kiinni toisiinsa. Pallo pysyi 68-prosenttisesti Kolmen Leijonan hallussa, mutta joukkue ei tiennyt yhtään, mitä sen kanssa tulisi tehdä.

Esitys Islantia vastaan on yksi mielikuvituksettomimmista otteluista, joita arvokisojen pudotuspeleissä on nähty. Vuoden 2016 EM-kisat olivat kuorrutus sille täytekakulle, jota kutsuttiin englantilaiseksi pelaajakehitykseksi. Maassa oli jo pitkään haikailtu teknisesti taitavien, luoviin ratkaisuihin kykenevien pelaajien perään.

Nyt Englannilla on ratkaisu tuohon ongelmaan. On kuitenkin kyseenalaista, onko sillä enää ongelmaa.

Pallonhallinnalta pääsy kielletty

Vaikka Valioliiga on vastustamattomasti luonut maineen maailman kovatasoisimpana jalkapallosarjana, kesti kauan, ennen kuin se korreloi millään tapaa maajoukkueen menestyksen kanssa.

Englannin maajoukkueen ongelmat ovat pitkään linkittyneet siihen tapaan, miten koko Britanniassa jalkapalloa tulkitaan. Saarivaltakunnassa on aina osattu arvostaa fyysisten, kovaa pelaavien ja työteliäiden pelaajien panosta, mutta samalla luovat taiteilijat on nähty outoina, joukkueesta irrallisina yksilöinä.

Englantilainen tapa tulkita jalkapalloa on siirtynyt ihmisten ajatuksista myös maajoukkueen peluutukseen. Kun maalla oli käytettävissään maailman parhaita keskikenttäpelaajia Steven Gerrardin, Frank Lampardin ja Paul Scholesin muodossa, ei heidän vahvuuksistaan osattu ottaa mitään irti. Sen sijaan pelaamista muovattiin englantilaiseen maailmankatsomukseen sopivaksi, esimerkiksi uhraamalla maan historian teknisesti taitavin pelaaja, Scholes, laituriksi kollektiivin nimissä.

Vaikka jalkapallo on ottanut huimia kehitysaskeleita 2000-luvulla, oli perinteinen englantilainen jalkapallopuhe voimissaan vielä Pep Guardiolan saapuessa sumusaarille. Kun espanjalainen luotsasi ensimmäisellä kaudellaan Manchester Cityn vasta kolmanneksi, yleisesti puhuttiin, ettei miehen pelitapa voisi toimia Englannissa. Ajateltiin, ettei pallon hieronnalla voisi koskaan voittaa fyysisesti vaativassa Valioliigassa.

Seuraavalla kaudella Guardiola muutti keskustelun suuntaa johtamalla Cityn ylivoimaisimpaan sarjakauteen koskaan Valioliigan historiassa. Myös Englannissa alettiin hiljalleen herätä modernin jalkapallon vaatimuksiin.

Liittotasolla tähän oli kuitenkin herätty jo paljon aikaisemmin.

Vuonna 2014 Englannin jalkapalloliitto julkisti suunnitelmansa maan jalkapallokasvatuksen mullistamiseksi. England DNA Philosophyksi nimetty suunnitelma oli rakennettu pitkälti niiden pelillisten arvojen pohjalle, joiden avulla Espanja oli dominoinut jalkapallomaailmaa 2010-luvun taitteessa.

Muutokset ovat tähän päivään tultaessa alkaneet tuottaa tulosta. Viimeisen viiden vuoden aikana Englanti on voittanut sekä Euroopan mestaruuden U19-ikäluokassa että maailmanmestaruuden U17- ja U20-ikäluokassa. Uuden pelaajasukupolven kirkkaimpina tähtinä hääräävät modernin jalkapallon elementteihin pelinsä perustavat Phil Foden ja Jadon Sancho.

Ironisesti ensimmäinen englantilainen pelaajasukupolvi, joka nojaa pelissään modernin jalkapallon epäenglantilaisiin vaatimuksiin, on kuitenkin viimeinen ikäluokka, joka ei päässyt England DNA Philosophysta nauttimaan.

Saanko puhkoa puolustuksenne, sir?

90-luvun puolivälissä syntynyt sukupolvi on ensimmäinen aidosti internetaikaan kasvanut ihmisryhmä. Se näkyy myös jalkapallossa. Tuon ajan englantilaislapset kasvoivat globaaliin maailmaan, jossa jalkapallouutisia dominoi Englannin sijaan Espanja, ja jossa kansainvälisiä jalkapallovaikutteita saattoi imeä milloin ja missä tahansa.

90-luvun puolivälissä syntyneistä esimerkiksi Raheem Sterling nousi jo nuorena suuren yleisön tietoisuuteen ja Englannin maajoukkueeseen. Suurempaa pelillistä murrosta edustavat kuitenkin pallonhallintaan kasvaneet, teknisesti äärimmäisen taitavat pelaajat, kuten Jack Grealish, James Maddison ja James Ward-Prowse.

Tuon sukupolven uutena soihdunkantajana toimii tämän kauden puhutuin englantilaispelaaja Grealish. Birminghamilaisella kesti aikansa nousta maajoukkueeseen, sillä nuoruudessaan Irlantia edustaneella ja jalkapallon lisäksi hölmöilyistään tunnetulla Aston Villan kasvatilla oli vaikeuksia voittaa päävalmentaja Gareth Southgaten luottamus.

Tilaisuuden saatuaan Grealish on kuitenkin osoittanut, ettei häntä voi enää sivuuttaa maajoukkuevalinnoissa. Birminghamilainen esiintyi syksyn aikana viidessä maaottelussa, joista jokaisessa hän oli kentän näkyvimpiä hahmoja ja useasti Englannin paras pelaaja.

Vaikka kentän ulkopuolella Grealish edustaakin perinteisempiä, nöyriä englantilaisarvoja, on hänen pelaamisessaan huomattavasti enemmän vaikutteita esimerkiksi Espanjasta kuin Englannista.

Aston Villan kapteeni ei ole kentän nopein pelaaja, mutta loistavana tempokuljettajana hän pystyy haastamaan vastustajan kuin vastustajan ja ajamaan väkisin maalintekosektorille. Vaihtoehtoisesti hän pystyy erinomaisena tilan tulkitsijana löytämään vapaat joukkuetoverinsa joko oikein ajoitetulla läpisyötöllä tai kauniilla puolenvaihdolla.

Pienessä tilassa äärimmäisen taitavan Grealishin pelaamisessa onkin merkittävästi elementtejä, joista juuri espanjalaiset pallotaiturit ovat tulleet tunnetuiksi. Ja siinä missä mahtavaa läpimurtokautta pelaava, neljästi Englantia edustanut Ward-Prowse on ehkä hieman perinteisempi, huikeaan potkutekniikkaan nojaava keskikentän pelinrakentaja, on yhden maaottelun pelanneen Maddisonin pelaamisessa hyvin paljon samoja elementtejä kuin Grealishilla.

Englannin kannalta merkittävää on se, että jokainen tästä kolmikosta edustaa sellaista pelaajatyyppiä, joka Englannilta puuttui Islantia vastaan kokonaan. Niin Grealish, Maddison kuin Ward-Prowsekin on todellinen täsmäase matalaa puolustusblokkia vastaan.

Tämä on Englannin kannalta tärkeämpää kuin miltä päälle päin näyttää. Vaikka maajoukkue on ottanut Southgaten alaisuudessa huimia askeleita, painii se edelleen samojen ongelmin kanssa kuin aikaisemminkin.

Venäjän MM-kisoissa 2018, joissa Englanti selviytyi välieriin, maa teki 12 maalistaan jopa yhdeksän erikoistilanteista. Joukkue oli ennen kaikkea tiivis kollektiivi, joka voitti ottelut tarkan puolustuspelaamisen ansiosta, ja iski itse vastaiskuista ja erikoistilanteista. Luovuutta joukkueessa ei ollut nimeksikään.

Entinen maajoukkuepelaaja Joe Cole pureutui asiaan taannoin All to play for -podcastissa huomauttamalla, että jos Englanti olisi voinut välierässä Kroatiaa vastaan laittaa kentälle nykyvireisen Jack Grealishin, olisi turnauksen lopputulos voinut olla hyvin toisenlainen.

Ratkaisu vailla ongelmaa

Maajoukkueen huima kehitys viime vuosina on ollut osittain myös kolmikon epäonni, sillä Southgate on vienyt joukueen pelaamista suuntaan, joka ei ole tarjonnut pallotaitaville pelaajille juuri näytönpaikkoja.

Southgate käyttää maajoukkueessa joko 4-3-3-muotoa tai kolmen topparin linjaa, jossa wing-backit pitävät huolta leveydestä ja laitahyökkääjät kaventavat sisään. Molemmissa muodoissa keskikentän tehtävä on ennen kaikkea suojata puolustuslinjaa ja pelinrakentaminen tapahtuu pääosin laitojen tai alas pudottautuvan Harry Kanen kautta.

Kanen oma pelillinen evoluutio onkin myrkkyä esimerkiksi Grealishin ja Maddisonin maajoukkuehaaveille. Maajoukkueen kapteenista on viime vuosina muovautunut maailman luokan maalintekijän lisäksi myös todella hyvä linkkipelaaja, joka osaa pudottautua alas tekemään peliä ja luomaan paikkoja laitahyökkääjilleen.

Jos Southgate peluuttaa Kanea tämän luonnollisessa roolissa, hyötyy Englanti eniten siitä, että sillä on Sanchon ja Sterlingin kaltaiset nopeat laitaetenijät, joita Kane voi ruokkia.

On kohtalon ivaa, että sen jälkeen, kun Englannissa on vuosikausia haikailtu teknisesti taitavien, luoviin ratkaisuihin kykenevien pelintekijöiden perään, maajoukkueesta ei enää löydy näille paikkaa, kun niitä lopulta on.

Southgate on kuitenkin ennen kaikkea pragmaattinen valmentaja. Hän on fiksusti ajanut sisään useampaa erilaista pelityyliä, ja vaikka Englannin pelaamisessa on omat puutteensa, on se yksi tämän hetken monipuolisimmista maajoukkueista. Ja kun sillä on valita Kanen laidoille nopeiden Sanchon ja Sterlingin sekä pallollisesti taitavien Grealishin ja Maddisonin välillä, on sillä monta erilaista tapaa, jolla murtaa vastustajan puolustus. Ja sen vuoksi joukkue on vastustajan kannalta äärimmäisen vaikea pelattava.

Grealish ja Maddison loivat viime kaudella Valioliigassa toiseksi ja viidenneksi eniten maalipaikkoja, joten Southgate kyllä tietää, mitä se pelaajilta saa. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Grealish sai kahdessa ensimmäisessä maaottelustartissaan tililleen kaksi maalisyöttöä.

[readmore from=Näkökulmat]

Lisäksi pallotaiturit tuovat vaarallisen lisän erikoistilanteista elävälle joukkueelle. Kun Grealish oli viime kaudella Valioliigan rikotuin pelaaja, oli Maddison kolmanneksi rikotuin. Lisäksi yhtenä parhaista englantilaisista erikoistilanteiden antajista Ward-Prowse luo aina poikkeuksellisen uhan pallon taakse asettuessaan.

Enää Englannin ei tarvitse pelätä, etteikö sillä riittäisi pallollista osaamista ja luovuutta Islannin kaltaisia, matalalla blokilla puolustavia, joukkueita vastaan. Voi olla, että Grealish, Maddison ja Ward-Prowse eivät ole EM-kisoissa avauksen pelaajia, mutta joukkueessa heidän tulisi ehdottomasti olla. Sillä harvalla maajoukkueella on heittää tämän tason pallollista osaamista kääntämään ottelun suuntaa kesken pelin.

Grealish on jo tämän syksyn aikana todistanut, että hänen taidoilleen on käyttöä myös maajoukkueessa. Ja isossa kuvassa se kertoo siitä, mihin suuntaan englantilainen pelaajakehitys on viime vuosina mennyt. Kalinapallo on tullut sukupuuton partaalle.

Aiheet Gareth Southgate Jack Grealish James Maddison James Ward-Prowse Näkökulmat