Liverpool pelasi Jürgen Kloppin alaisuudessa lähes neljä vuotta ilman valioliigatappiota Anfieldillä. Stadionista Mersey-joen rannalla tehtiin linnake, johon vastustajat vihasivat ja omat rakastivat tulla, ja josta ei ollut tarjolla sarjapisteitä kuin isännille. Kaiken kaikkiaan joukkue pelasi Valioliigassa 68 tappiotonta ottelua putkeen kotinurmellaan.

Nyt seuralla on niskassaan neljä peräkkäistä kotitappiota. Se, että kyseessä on Liverpoolin heikoin jakso kotonaan 98 vuoteen, kertoo kaiken olennaisen siitä, kuinka syvissä vesissä joukkue tällä hetkellä ui. Viimeisin kotivoitto Valioliigassa on yli kahden kuukauden takaa.

Derbytappio Evertonille oli viimeinen naula kärsimättömyyden arkkuun. Paikallisvastustajalle häviäminen – etenkin kotipyhätössä – on yksinkertaisesti anteeksiantamatonta. Everton ei ollut voittanut Anfieldillä tällä vuosisadalla, mutta nyt sekin tilasto on murskattu.

Viimeistään nyt tekosyiden on loputtava. Kloppin on sopeuduttava ja keksittävä tilanteeseen ratkaisu, tai Liverpoolin kausi päättyy katastrofiin. Huolimatta siitä, että tilanteeseen johtaneet syyt ovat kaikkea muuta kuin hänen vikansa.

Syitä alakuloon on monia – mitkään niistä eivät omia

Liverpool lähti kauteen kolmella edustusjoukkueen topparilla. Etenkin Joël Matipin loukkaantumishistorian tuntien tämä tiedettiin riskiksi, mutta Fabinhon monikäyttöisyyden vuoksi sellaiseksi, joka oltiin valmiita ottamaan.

Siihen seurassa ei osattu varautua, että tammikuun loppuun mennessä koko kolmikon kausi olisi ohi. Samaan aikaan Fabinho on kärsinyt erinäisistä vaivoista, joiden vuoksi hän on missannut alkuvuoden yhdestätoista ottelusta yli puolet. Seura kyllä reagoi tilanteeseen tammikuun siirtoikkunassa, mutta hankinnat olivat enemmän talouden kuin tarpeen ehdoilla tehtyjä.

Loukkaantumiset eivät suinkaan rampauttaneet vain Liverpoolin puolustuslinjaa. Fabinhon – ja sunnuntaina loukkaantuneen Jordan Hendersonin – jouduttua tuuraamaan topparin tontilla on myös joukkueen keskikenttä ollut kuin varjo viime kaudesta. Kloppin edelliskausilla käyttämästä optimiavauksesta vain Georginio Wijnaldum on pystynyt tällä kaudella operoimaan täysipainoisesti osana keskustan kolmikkoa. Se on näkynyt karmaisevalla tavalla pelinrakentelun köyhyytenä.

Tilannetta on pahentanut se, ettei Thiago Alcântara ole loukkaantumisensa jälkeen pystynyt olemaan se käänteentekevä pelaaja, jota hänestä odotettiin. Olosuhteiden pakosta odotukset espanjalaista kohtaan ovat olleet kenties turhankin suuret, kun tiedetään, kuinka vaativa Liverpoolin pelitapa on. Aikoinaan Fabinhollakin kesti puoli vuotta, ennen kuin hän sai täysin pelin juonesta kiinni ja lunasti paikkansa avauksessa.

Thiagon ja Diogo Jotan loukkaantumiset ovat tuhonneet täysin sen piristysruiskeen, jolla joukkuetta yritettiin kesällä päivittää. Kuten Sir Alex Ferguson on kuuluisasti todennut, jopa voittavaa joukkuetta on pakko päivittää. Muutoin pelaajat ehtivät kyllästyä valmentajansa viestiin ja toistuvaan arkeen.

Liverpoolissa päivitystä ei ole juuri tehty. Vuoden 2018 Mestarien liigan finaalin avauksesta vain Loris Karius, Dejan Lovren ja James Milner eivät kuulu enää joukkueen optimiavaukseen. Vaikka pieniä viilauksia pelaajistoon on tehty, on käytännössä sama ydinryhmä jahdannut voittoja kolme vuotta putkeen.

Kun tiedetään, kuinka fyysisesti ja henkisesti kuluttava Kloppin pelityyli on, oli vain ajan kysymys, milloin väsymys alkaa näkyä. Sen lisäksi pandemian murjoma jalkapallokalenteri ajoi seurat tilanteeseen, jossa harjoituskautta ei ollut ja ottelutahti on tiiviimpi kuin koskaan. Onko ihme, jos kuluttavan pelityylin joukkue kärsii tilanteesta näkyvimmin?

Liverpoolissa pelaajien kuormitusta seurataan niin tarkasti kuin mahdollista. Seurassa tiedetään, että pelaajien koneistot ovat jatkuvasti äärimmilleen viritettyjä ja ne täytyy aika ajoin nollata. Kun aikaa ei nollaukselle ole ollut, on joukkueen fyysinen sietokyky kenties vain tullut vastaan.

Toinen tekijä, jota on mahdoton sulkea pois, on pelaajien ja taustahenkilöiden henkinen väsymys. Kun ihmiset ovat olleet äärimmilleen viritetyssä tilassa useamman vuoden, antaa mieli jossain kohtaa periksi. Tämä on luonnollista, mutta pienten marginaalien huippu-urheilussa petollista.

Ulkopuolelta on mahdotonta edes kuvitella, minkälainen ulospuhallus seurassa on päässyt 30 vuoden piinan päättymisen jälkeen. Valioliigan mestaruus oli Liverpoolille pakkomielle, johon ladattiin fyysisesti ja henkisesti kaikki mahdollinen. Kun tuon matkan päätepiste on saavutettu, paluu arkiseen työntekoon ei ole helppo. Mielen valtaa väkisinkin tyhjyys.

Fanien poissaolo on pahentanut tilannetta entisestään. Miten omat tuntemukset pitäisi käsitellä, kun olet saavuttanut elämäsi suurimman saavutuksen, mutta sitä ei anneta juhlia? Liverpoolin 30-vuotisen odotuksen päättymisen olisi kuulunut olla Valioliiga-aikakauden suurin tapahtuma. Sen sijaan ei ollut juuri mitään.

Sarjamestaruus on aina, tilanteesta riippumatta, ansaittu. Se ei silti tarkoita sitä, että sen voittaminen tuntuisi aina samalta. Liverpool kulki mestaruutta kohti niin vakuuttavasti, että kaupungissa ehdittiin odottaa juhlia jo useampi vuosi. Lopulta niitä ei koskaan tullut. Motivaatio kaiken tekemiseen uudelleen saa väistämättä tällaisen jälkeen kolauksen.

Fanien läsnäolon vaikutus ei toki rajoitu vain mestaruuden juhlintaan. Liverpool pelaa korkeaoktaanista, jatkuviin energiaryöppyihin perustuvaa jalkapalloa. Kotiyleisön varaukseton rakkaus on tekijä, josta pelaajat ammentavat energiaa peliinsä. Kun olet tottunut hornankattilaan, vaikuttavat tyhjät lehterit pakostikin energialataukseesi pelien aikana.

Vaikket olisi syypää ongelmiin, ole avain ratkaisuun

Syyt Liverpoolin ongelmiin ovat kaikkien nähtävillä. Ne ovat osittain itse aiheutettuja, mutta vielä enemmissä määrin olosuhteiden sanelemia. Olisi itsekeskeisen typerää syyttää pelaajia tai valmennusta siitä tilanteesta, johon joukkue on joutunut.

Sen sijaan se, miten seurassa on tilanteeseen reagoitu, ansaitsee osakseen enemmän kritiikkiä.

Everton-ottelussa edeltävässä lehdistötilaisuudessa Klopp totesi, että ”ainoa tapa, jonka tiedän, on yrittää uudelleen, uudelleen ja uudelleen”. Se näkyi lauantaina Anfieldin nurmella.

Liverpool teki sitä, mitä se on tehnyt koko kauden – ja pelasi suoraan Carlo Ancelottin pussiin. Italialaismanageri antoi suosiolla pelin hallinnan näennäisesti punaisille. Todellisuudessa Everton oli pelin päällä alkuvihellyksestä lähtien. Kaiken nähnyt valmentaja tiesi, mitä Liverpool tulee tekemään, eikä Kloppin ryhmä pettänyt.

Ancelotti on jalkapallomaailman pragmaattisimpia valmentajia. Mies, joka on vienyt niin AC Milanin kuin Real Madridin Mestarien liigan voittoon, osaa myös tarvittaessa käskeä joukkueensa makaamaan oman kuudentoista-alueensa rajalla ja roiskimaan pitkää, jos sitä voittoon vaaditaan.

Klopp edustaa vastakkaista ääripäätä. Saksalainen uskoo omaan systeemiinsä hamaan loppuun asti. Klopp ei vain edusta gegenpressiä – hän on gegenpress. Pelityyli on istutettu niin miehen sieluun kuin sydämeen. Sen avulla hän on luonut maineensa ja menestyksensä, mutta myös ongelmansa.

Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kivikko, johon Klopp valmennusuransa aikana seilaa: tilanteessa on paljon yhtäläisyyksiä miehen viimeiseen kauteen Borussia Dortmundin peräsimessä.

Myös silloin joukkue oli – sekä loukkaantumisten että avainpelaajien myynnin vuoksi – vain siipirikkoinen kopio edelliskauden versiostaan. Myöskään silloin Klopp ei suostunut muuttamaan joukkueensa pelaamista. Seurauksena oli Bundesliigan seitsemäs sija ja seitsenvuotisen rakkaustarinan päättyminen.

Klopp valmensi Dortmundia lopulta 318 ottelussa. Jos Liverpool tällä kaudella sattuisi putoamaan Mestarien liigasta välierissä, on hän kauden päätteeksi valmentanut Liverpoolia – niin, 318 ottelussa. Tutut ongelmat alkavat ilmetä täsmälleen samassa vaiheessa prosessia kuin Saksassa. On paljon Kloppista itsestään kiinni, kuinka hän niihin tällä kertaa reagoi.

On hulluutta odottaa erilaisia tuloksia

Vaikka saksalainen on jääräpää, hän ei suinkaan ole joustamaton. Ensimmäisellä Liverpool-kaudellaan hän näytti, että on valmis tinkimään pelityylistään, jos käytössä oleva joukkue ei siihen yksinkertaisesti kykene.

[readmore from=Liverpool]

Sekä Kloppin että pelaajien on varmasti vaikea sitä itselleen myöntää, mutta tilanne on nyt hyvin samankaltainen. Tämänhetkinen, loppuun palanut ryhmä ei poikkeuskauden pelitahdin ja lukuisien loukkaantumisten keskellä pysty pelaamaan sellaista jalkapalloa, jolla se nousi maailman parhaaksi joukkueeksi.

Kysymys ei ole joukkueen – tai saksalaismanagerin – identiteetistä luopumisesta. Kyse on yksinkertaisesti reagoinnista mahdottoman tilanteen edessä. Liverpoolin ei missään nimessä tarvitse luopua siitä pelillisestä selkärangasta, jonka se on itselleen rakentanut. Sen tulee kuitenkin taivuttaa sitä sen verran, että se selviää poikkeuskaudesta kunnialla.

Albert Einstein (väitetysti) totesi, että hulluutta on saman asian tekeminen uudestaan ja uudestaan erilaisia tuloksia odottaen. Myös jalkapallon ulkopuolella menetyksiä kokemaan joutuneen Kloppin on aika todistaa, kuinka hullu hän todellisuudessa on.

Aiheet Jürgen Klopp Näkökulmat