Näkökulma: Valioliigakausi osoitti, että prosessi on tunnetta vahvempi

Valioliigakausi 2021–2022 päättyi dramaattisen mestaruuskamppailun jälkeen lopulta jotakuinkin niin kuin sopi odottaakin. Manchester City vei taas yhden mestaruuden ja Liverpool oli toinen. Kuinkas muutenkaan.

Nämä kaksi joukkuetta ovat dominoineet englantilaista jalkapalloa jo noin neljän tai viiden vuoden ajan. Kaudesta 2018–2019 eteenpäin Manchester City on kerännyt 358 pistettä ja Liverpool 357. Ero seuraaviksi parhaisiin joukkueisiin on lähes 60 pistettä.

City ja Pool ovat olleet täysin omaa luokkaansa kentällä, mutta vielä ylivoimaisempia sen ulkopuolella. Näiden kahden seuran dominointi on osoitus siitä, että nykyjalkapallossa dominoidaan erityisesti prosessilla.

Suunnitelmallisuus 1 – äkkipikaisuus 0

Sekä Liverpoolissa että Manchester Cityssä kaikki tekeminen on alistettu prosessille. Jos jokin päätös ei palvele isoa kokonaisuutta, se jätetään tekemättä.

Jürgen Klopp ja Pep Guardiola ovat tällä hetkellä Valioliigan pitkäsikaisimmat päävalmentajat. He ovat toki näytöillään ansainneet työrauhan, mutta toisaalta ovat myös saaneet seuroiltaan täyden tuen kehittää joukkueen pelaamista pitkässä juoksussa. Sellainen ympäristö mahdollistaa jatkuvan kehittymisen.

Muista niin sanotusti suurista seuroista Chelsea on kerännyt viimeisen neljän kauden aikana 279 pistettä, Manchester United 264, Tottenham 263 ja Arsenal 257. Näitä seuroja, ehkä Mikel Artetan prosessille hyväksyntänsä antanutta Arsenalia lukuun ottamatta, yhdistää yksi asia: sekavuus.

Chelseassa on tuttuun tapaan sinkoiltu valmentajasta ja pelaajapolitiikasta toiseen. Viimeisen viiden vuoden aikana yrittämässä on käynyt neljä eri päävalmentajaa, jotka kaikki (Antonio Conte, Maurizio Sarri, Frank Lampard ja Thomas Tuchel) lähestyvät peliä täysin eri tavoin. Tämän vuoksi myös rekrytointipolitiikka on pomppinut äärilaidasta toiseen.

Lisäksi Chelsea on viimeisen viiden vuoden aikana käyttänyt kaikista valioliigaseuroista toiseksi eniten rahaa pelaajahankintoihin. Vain Manchester City on kuluttanut siirtomarkkinoilla enemmän. Pohjaton kassa ei kuitenkaan tuo onnea, jos toiminta on muuten äkkipikaista.

Kolmanneksi eniten rahaa siirtomarkkinoilla on samalla ajanjaksolla tuhlannut Manchester United, joka onkin johdottomuudessn aivan oma lukunsa. Myös Man Unitedissa on viiteen vuoteen mahtunut neljä eri päävalmentajaa, vaikka toki Ole Gunnar Solskjaer pitkän pätkän seurassa viettikin. Seuran siirtopolitiikka on myös ollut vailla minkäänlaista järkeä siitä asti, kun Sir Alex Ferguson siirtyi eläkkeelle, eikä Manchesterin punaisella puolella taideta vieläkään tietää, millaista seuraa siellä halutaan johtaa.

Tottenham on puolestaan äärihyvä esimerkki siitä, mitä käy, kun suunnitelmallisuus vaihdetaan pikavoittojen tavoitteluun. Mauricio Pochettinon aikana Spurs oli johdonmukaisuuden esimerkkiseura, jossa kaikki toiminta alistettiin managerin visiolle. Pochettinon aikana Tottenham nousi pyrkyristä aidosti mestaruudesta kamppailevaksi seuraksi.

Argentiinalaisen jälkeen seurassa on käynyt kolmen vuoden aikana neljä manageria. Pelillistä suuntaa on vähintään kahdesti vaihdettu täydet 180 astetta, ja pelaajapolitiikka on seurannut perässä. Johdonmukaisuudesta luopuminen on tiputtanut seuran mestaruustaistosta taistoon europaikoista.

Prosessi kantaa myös pieniä seuroja

Suunnitelmallisuuden ja kärsivällisyyden merkitys näkyy mestaruustaiston lisäksi myös sarjataulukon toisessa päässä.

Etenkin Brentford näytti, mitä suunnitelmallisuudella voi saada aikaan. Siinä missä Liverpool ja City ovat maksimoineet resurssiensa tarjoamat mahdollisuudet, on Brentford onnistunut jopa ylittämään ne.

Seuralla on yksi Valioliigan johdonmukaisimmista prosesseista, mikä johdatti sen huikeasti sarjan 13. sijalle, vaikka seuran palkkabudjetti on ylivoimaisesti Valioliigan pienin. Brentfordin palkkakulut olivat tällä kaudella itse asiassa niin pienet, että seuraavaksi pienimmällä budjetilla operoiva seura maksoi palkkoja neljä kertaa lontoolaisseuraa enemmän. Taloudelliset erot ovat kuitenkin kurottavissa kiinni, kun toiminnassa on järkeä.

Myös esimerkiksi Bournemouth ja Burnley pystyivät uhkaamaan todennäköisyyksiä vuosia, koska niillä molemmilla oli selkeä ja omaleimainen pelitapa sekä pelitapaa tukeva, halki seuran kulkeva prosessi. Resurssierot saivat lopulta kummankin seuran kiinni, koska ne eivät pystyneet uudistumaan riittävästi, mutta kummankin saavutukset ovat silti vailla vertaansa 2000-luvun Valioliigassa.

Toista ääripäätä edustava Watford, sen sijaan, koki jo toisen putoamisensa kolmen vuoden sisään. Seuralla on ollut viiden vuoden sisään kymmenen eri päävalmentajaa.

Äly hoi, älä jätä

Kaikkein pahin esimerkki suunnitelmallisuuden puutteesta on kuitenkin toinen liverpoolilaisseura Everton. Päävalmentajasta ja rekrytointipolitiikasta toiseen sinkoillut seura on käyttänyt viimeisen viiden vuoden aikana kuudenneksi eniten rahaa pelaajahankintoihin koko Valioliigassa. Paikallisvastustaja Liverpool, esimerkiksi, on käyttänyt samassa ajassa pelaajiin vain kuusi miljoonaa enemmän.

Tuona ajanjaksona Liverpoolilla on ollut yksi päävalmentaja, Evertonilla kahdeksan. Liverpoolin kaikki hankinnat on tehty yhden valmentajan ja pelitavan tarpeisiin. Evertonissa hankinnat on puolestaan tehty joka kausi senhetkiseen tarpeeseen ilman pitkän aikavälin suunnitelmaa.

Seurauksena syntynyt sekametelisoppa räjähti käsille tällä kaudella, kun Everton vältti putoamisen Mestaruussarjaan vain neljän pisteen marginaalilla.

Valioliigaseurat ovat jättimäisiä organisaatioita. Lisäksi ne kilpailevat alalla, jolla marginaalit ovat äärimmäiset pienet. Siksi myös seurojen johdossa tulisi olla huippuälykkäitä yksilöitä, jotka osaavat analysoida syy-seuraussuhteita poikkeuksellisen hyvin.

Tai näin ainakin voisi luulla. Valioliigan esimerkki kuitenkin näyttää, että joskus pelkkä maalaisjärjen käyttö voisi olla käänne parempaan.