Man United Legends Weekend palautti mieleen muistot ajoista, jolloin huippupelaajat ja kannattajat istuivat pubissa rinta rinnan

HELSINKI. Mitä saadaan, kun intohimoinen Manchester Unitedin kannattaja päättää perustaa seuran kunniaksi museon ja tuoda Suomeen joukkueellisen entisiä Unitedin pelaajia? Mieletön paukku vai pannukakku?

Vietin kolme perättäistä iltaa Man United Legends Weekend -tapahtumissa seuraten ja havainnoiden. Lähtötilanne oli aika lailla tyhjä taulu. Tällaisia tempauksia ei ole Suomessa tiettävästi järjestetty, joten odotuksia ei juuri ollut.

Museon avajaiset

Ilotulitus aloitettiin torstaina lehdistötilaisuudella Red Roomin tiloissa. Olin käynyt paikan päällä useampaan otteeseen ja nähnyt museon rakentuvan pikku hiljaa. Sikäli hymyilytti, kun kaiketi ensimmäistä kertaa paikalle tulleet tietyt median edustajat pälyilivät ympärilleen ahtaassa portaikossa. Red Room kun sijaitsee harmaassa, teollisessa kerrostalossa. Hissit rämisevät ja niin edelleen, osaat ehkä kuvitella.

Ovet avattiin, ja se oli vähän kuin brittipubiin olisi astunut sisään joskus vuosikymmeniä taaksepäin. Sellainen iloinen puheensorina ja mikä parasta: pelaajat ja kannattajat samassa tilassa. Unitedin joukkueen nimekkäimpinä hahmoina Suomeen olivat saapuneet Bryan Robson, Wes Brown ja Danny Simpson (joka toki teki uransa oikeastaan Unitedin ulkopuolella).

Median edustajilta tapahtuma ei ollut ihan se terävin suoritus. Lehdistötilaisuudessa lähes kaikki toimittajat olivat hiljaa, ja eräs hahmo kysyi kuningas Charles III:sta ja King Kennystä [Liverpool-legenda Kenny Dalglish]. Unitedin pelaajat lähinnä katsoivat toisiaan ja tapahtuman isäntää Jere Virtasta ja kuittasivat sen jälkeen osuvasti: ”Meillä on vain yksi kuningas, ja hänen kuvansa on tuolla.” Sormi osoitti Éric Cantona -tauluun.

Vaan ei siinä, ensimmäinen ilta jatkui ravintolaillallisella. Maltalta tulleet Unitedin kannattajat (Maltalla on kenties merkittävin Unitedin ulkomainen kannattajayhdistys) uskalsivat jo vähän viritellä laulujakin. Kuten kaikki brittifutiksen ystävät tietävät, laulut kuuluvat hyvin olennaisesti maan jalkapallokulttuuriin. Sitä olisi kaivattu seuraavanakin päivänä.

Taloyhtiön syystalkoissa Boltilla

Pilvinen, joskin melko tuuleton syyskuinen perjantai Töölössä. Asteita sellaiset 12. Suomalaisittain siis melko hyvät olosuhteet jalkapallon pelaamiseen. Vastakkain Man United Legends ja Finland All Stars. Lähteideni mukaan kriteerinä Suomen joukkueeseen pääsemiseen oli vähintään yksi pelattu A-maaottelu.

Harmillista oli se, ettei Suomen joukkue lopulta vastanut sitä, mitä pelin alla markkinoitiin. Kokoonpanossa pitivät olla Mikael Forssell, Teemu Tainio, Aki Riihilahti, Jonatan Johansson, Antti Pohja ja Alexei Eremenko jr. He kaikki peruivat tulonsa eri syistä. Jari Litmanen ja Sami Hyypiä olivat kieltäytyneet jo aiemmin.

Liput maksoivat kymmenen euroa kappale, ei numeroituja paikkoja, vain yksi katsomonosa käytössä. Virtasen mukaan katsojia oli lopulta noin 2000.

Hyvää: stadionilla oli vähän sellainen taloyhtiön syystalkoofiilis.

Huonoa: stadionilla oli vähän sellainen taloyhtiön syystalkoofiilis.

Siinä oli hienolla tavalla jotain yhteisöllistä. Unitedin Suomen kannattajayhdistys MUSCOF myi omalla ständillään tavaraa, ja numeroimattomat paikat toimi systeeminä aika mukavasti. HJK:n junioreita selvästi valui peliin vielä ottelun alkamisenkin jälkeen, kun omat treenit olivat loppuneet naapurikentillä.

Toisaalta: 2000 katsojaa ja hiljaista oli kuin kirkossa. Olen nähnyt ja kuullut, miten suomalaiset ja maltalaiset Unitedin kannattajat osaavat pitää meteliä, chantata ihan komeasti menemään. Nyt kaikki tuo loisti poissaolollaan. Eniten ääntä lähti vajaan kymmenen pojan porukasta, joka kannatti Suomea.

Nimilistan muuttumisesta ja rauhallisesta tunnelmasta huolimatta itse peli oli yllättävänkin viihdyttävä ollakseen uransa jo lopettaneiden pelaajien ystävyysottelu. Kumpikaan ei selvästikään halunnut hävitä, mikä tarkoitti juoksemista alaspäin. Kun Suomen pojat alkoivat antaa hieman kovuutta, lädit vastasivat samalla mitalla. United voitti lopulta 2-0.

Gaalailta

Viikonloppu huipentui lauantai-iltana järjestettyyn gaalailtaan. Aiemmin lauantaina karavaani oli käynyt golfaamassa – osa Unitedin pelaajista melko lyhyiden yöunien jälkeen.

Kenties hieman hapottavan reissun myötä pelaajistoa jouduttiin hetken aikaa odottamaan illallispaikassa. Eipä tuo nyt suuremmin häirinnyt, ja lopulta kaikki halukkaat pääsivät ottamaan yhteiskuvia Brownin ja kumppaneiden kanssa.

Kelpo ruuat ja juomat, pientä kilpailua ja juonnettu Q&A-sessio muutaman pelaajan kanssa (Simpson muuten kertoi koskettavalla tavalla, miten oli juniorina halunnut tavata juuri Brownin ja nyt he olivat samassa joukkueessa täällä Suomessa). Jos olet joskus mennyt valioliigapeliin jonkinasteisilla Hospitality-lipuilla, tiedät millaista se on. Tässä oli paljon sitä samaa.

”Ensi vuonna uusiksi”

Kokonaisuutena on sanottava, että Legends Weekend oli hyvin järjestetty tapahtuma. Aina voisi olla nimekkäämpiä pelaajia, jotka taas houkuttelisivat tapahtumiin enemmän väkeä. Toisaalta: onko se välttämättä aina tarkoituksenmukaista?

Tapahtuma lienee ollut Man United -yhteisölle tärkeä. Ja jos se United-yhteisön jäsenille oli tärkeä ja he olivat tyytyväisiä, tapahtuma taisi olla onnistunut.

Soitin Virtaselle viikonlopun tapahtumien jälkeen ja kysyin, millainen fiilis jäi.

– Kaikki meni kyllä hyvin. Ei oikeastaan mitään erityisesti jäänyt hampaankoloon.

Taloudellisiin tavoitteisiin ei päästy. Jonkin verran tuli tappiota, ja sen Virtanen kuittaa omasta pussistaan. Yhdeksi kerraksi tämä ei silti jää.

– Ensi vuonna mennään uudestaan.

Jaakko Perttilä
Twitter: @JaakkoPerttila